Punainen lavataksi huristeli pitkin mutkaista tietä ylös Doi Suthep -vuorelle. Vihdoinkin olimme menossa johonkin! Muutama päivä tyhjäkäynnillä kaupungissa oli turhauttanut ja saanut äkäiseksi. ”Ei tänne tultu lepäämään!”. Taksikuski taisi aavistaa aatoksemme ja kaasutteli menemään talla pohjassa, jotta pääsisimme mahdollisimman nopeasti määränpäähämme, Wat Phra That Doi Suthep -temppeliin.
Kuten edellisessä postauksessamme mainitsimmekin Chiang Main lähialueineen oli tarkoitus olla matkamme aktiivisemman osuuden päänäyttämö. Ehkä se sitä tavallaan olikin, mutta ihan suunnitelmien mukaan ei sekään mennyt. Huonot valmistelut, oikukas sää ja Arnaa kiusannut mahatauti estivät trekkailut provinssin upeissa maisemissa, nousun Thaimaan korkeimman vuoren Doi Inthanonin huipulle, vierailun läheisessä Chiang Raissa ja gibbonin lailla liitelyt puiden latvustoissa. Onneksi onnistuimme kuitenkin luovimaan sentään pariin mielenkiintoiseen kohteeseen kaupungin muurien ulkopuolellekin, joista ensimmäinen oli juuri tämä kullanhohtoinen temppeli ylhäällä vuoren huipulla.
Huipulla kuhisi kuin muurahaispesässä. Tai oikeastaan olimme päässeet vasta portaiden juurelle, josta tie ylös huipulle vei. Paikka oli ahdettu täyteen jos jonkinlaista kojua. Ruokaa, juomaa ja krääsää riitti joka lähtöön. Pienet perinneasuihin pukeutuneet lapset poseerasivat maksua vastaan turistien kanssa kuvissa. ”Voi kuinka söpöä”, sanoisi joku, ”lapsityövoimaa!” ehkä toinen.
Kaikesta huomasi, että olimme matkalla pa(r)h(a)impaan sesonkiaikaan. Instagramissa on upeita kuvia tästä temppelille johtavasta, käärmein koristellusta jyrkästä portaikosta ja niissä ylhäisessä yksinäisyydessään eteerisesti poseeraavista ihmisistä, mutta tällä kertaa meidän kanssamme näyttävää kulkuväylää oli ihastelemassa pari muutakin matkaajaa.
Lähdimme kapuamaan massan mukana levottomasti vellovia portaita kohti kullan kimallusta.
Tarinan mukaan tätä samaista rinnettä oli aikanaan löntystellyt valkoinen norsu Buddhan reliikki mukanaa. Sen tehtävänä oli ollut osoittaa pyhistä pyhimmälle jäänteelle arvoisensa lepopaikka. Huipulle päästyään elefantti oli päräyttänyt kolme äänekästä töräystä ja langennut kuolleena maahan. Hallitseva kuningas piti tätä selvänä merkkinä ja rakennutti paikalle komean watin. Nykyään Wat Phra That Doi Suthep onkin yksi Pohjois-Thaimaan tärkeimmistä temppeleistä. Kannatti rakentaa.
Ylhäällä koristeellisuus löi ällikällä. Valtavia, toinen toistaan komeampia kultaisia rakennuksia ja patsaita oli lukematon määrä. Lisäksi aivan pienen pieniä patsaita osui silmiin kuin niitä olisi viskelty sinne tänne tarkkasilmäisen löydettäväksi. ”Tuolla durian-puun oksallakin on yksi!”
Suurinta kultaista stupaa kiersi vinhasti liikkuva jono rukoilevia ihmisiä, joilla oli keltaiset kukat kämmeniensä välissä. Toisaalla keltaiset kynttilät väpättivät helteisessä keskipäivässä. Keltainen, punainen ja kulta räiskyivät kilpaa kirkkaan sinisen taivaan kanssa. Suitsukkeen tuoksu oli huumaava. Kiertelimme ja katselimme temppelialueella varsin kauan temppelialueella. Paljon ovat ihmiset tehneet uskomansa korkeamman voiman eteen. Siinä riittää ateistilla ihmettelemistä.
Ennen kotiinlähtöä menimme vielä ihastelemaan paljon mainostettua näkymää Chiang Maihin. Eipä se kaupunki tehnyt kovin suurta vaikutusta etäältäkään. Temppeli itsessään on mielestämme parempi syy vierailla vuorella kuin sieltä avautuma maisema. Upea paikka, kerta kaikkiaan.
Mutta koska ovat valkoiset norsut karanneet, kadonneet jäljet länsituuleen, ja vuorella vaikuttanut yksilökin otti ja kuoli jo satoja vuosia sitten, suuntasimme takaisin kämpille valmistautumaan seuraavan päivän retkeen, jolla pääsisimme ihastelemaan ihka oikeita kärsäkkäitä. Siitä lisää pian!
