Hongkongissa, korkealla Lantau-saaren huipulla, istuu valtava pronssinen Buddha. Näin meille kerrottiin. Kukkulan huipulle pääsisi kätevästi gondolihissillä ja maisemat olisivat huikeat, sanottiin.
Sää oli apea. Sadetta tihutti ja sumu kietoi saaren vehreät kummut vaippaansa. Kostea kylmyys tunkeutui luihin ja ytimiin. Harmitti, että olimme jättäneet aktiviteetin viime tippaan, edellisinä päivinä kun keli oli ollut huomattavasti selkeämpi.
Alhaalla kaapelikärryn lähtöpaikalla ei muita turisteja juuri näkynyt. Tiedustelimme lipunmyyjältä onnistumismahdollisuuksiamme. Näkeekö siellä ylhäällä mitään? ”Kyllä kyllä, totta kai!”, oli vastaus. Sumu luonnollisesti haittaisi hieman näkyvyyttä matkalla kukkulan huipulle, mutta ylhäällä tilanne olisi kuulemma täysin toinen. Ostimme siis tiketit ja astuimme natisevaan vaunuun.
Alkumatka vaikuttikin lupaavalta. Näkymät olivat hulppeat. Usvan riekaleet loivat mystisen tunnelman. Mutta sitten sukelsimme sumuun ja maisemat hävisivät ympäriltämme kuin taikaiskusta. Hetken aikaa edellä kulkevan kärryn ääriviivat erottuivat juuri ja juuri, mutta pian sekin katosi näköpiiristä.
Näkyvyys oli tasan nolla. Tasainen harmaus ympäröi meidät. Säilykepurkkimme äänteli metallisesti edetessään vaivalloisesti kaapeliraidettaan. Lämpötila laski, kosteus kasvoi ja tuuli töni välillä kevyesti korkeuksissa keikkuvaa kulkupeliämme. Matkaa oli tehty reilut 20 minuuttia, joka tuntui ikuisuudelta. Oli outoa istua kopperossa, josta ei nähnyt ulos, ja jonka tiesi riippuvan kymmenien metrien korkeudessa.
Olimme hytisseet hyisessä hissikopperossamme jo yli puoli tuntia, kun vihdoin saavuimme perille. Ilma oli huipulla vieläkin raaempi, tuuli purevampi ja tihku terävämpi. Näkyvyys oli edelleen tasan nolla. Muutaman metrin päässä meistä, usvapilven keskellä istui tyynenä yli 30-metrinen Buddha-patsas, mutta me emme nähneet siitä ääriviivojakaan. Hukkareissu, totesimme, ja päätimme palata saman tien takaisin korkeuksissa riippuvaan ja kosteudesta kärsivään jääkaappiimme. Matka takaisin tuntui vieläkin pidemmältä.
Päästyämme maan kamaralle marssimme tatti otsassa lipunmyyntiin vaatimaan rahojamme takaisin. Mukaamme lyöttäytyi toinen pari, jolla myös oli kana kynittävänä samasta aiheesta. Pian asiasta keskusteltiin juurta jaksain parin lipunmyyjän, paikan johtajan ja meidän neljän kesken. Vastaväittelijämme olivat sitä mieltä, että meitä oli varoiteltu kehnosta säästä mutta olimme siitä huolimatta ottaneet riskin. Me taas pysyimme tiukasti kannassamme, että meille oli henkilökunnan toimesta väitetty, että ylhäällä näkyvyys on parempi. Vääntö oli hurjaa, mutta saimme kuin saimmekin rahamme takaisin, kiitos kenties englantilaisten matkatoveriemme, jotka olivat todella periksiantamattomia.
Arna viluissaan vaijerihississä. Tuo valkoinen tausta ei siis tosiaan ole seinää, vaan sumua.
Lue lisää Tarinoita maailmalta
