Istumme kiikkerässä puuveneessä keskellä sinisenä ja turkoosina välkehtivää Karibianmerta. Aurinko porottaa lähes kohtisuoraan ylhäältä. Sanattomasta sopimuksesta vapautamme samanaikaisesti käsissämme olevat kelat ja annamme siiman päässä olevan koukun syöksyä kohti pohjaa ja pahaa aavistamattomia kalanryökäleitä. Kohta sieltä nousee kilotolkulla herkkupalleroita. Vesi herahtaa kielelle jo pelkästä ajatuksesta. Koukku sukeltaa yhä syvemmälle. Kuinka loputtoman syvä tämä lätäkkö oikein on? Viimein kelat pysähtyvät merkkinä siitä, että koukut ovat saavuttaneet pohjan. Alamme kelata siimoja sisään.
Olemme Pienellä Maissisaarella, parin hassun neliökilometrin kokoisella saarenkikkareella, joka sijaitsee Karibianmerellä noin 70 kilometrin päässä Nicaraguan rannikosta. Kaukana kotoa siis. Olemme lentäneet Helsingistä Frankfurtin ja Miamin kautta Managuaan ja sieltä edelleen Bluefieldsin kautta Isolle Maissisaarelle, josta rytkytimme pikavenekyydillä läpi myrskyn tänne. Matka oli pitkä ja vaivalloinen, mutta todellakin sen arvoinen. Tämä paikkahan on paratiisi!
Paratiisissa ei ole liiemmälti tekemistä, ja sekös meille passaa paremmin kuin hyvin. Keskityttyämme muutaman päivän riippukeinussa makoiluun, kirjojen lukemiseen, uimiseen, majapaikan tiluksien tutkimiseen ja kotiraflamme michelin-tasoisten herkkujen nauttimiseen, kaipaamme kuitenkin jotain pientä aktiviteettia. Buukkaamme seuraavaksi päiväksi kalareissun. Saaliilta ei kuulemma näissä vesissä voi välttyä. Ravintola valmistaisi meille maittavan aterian nappaamistamme vonkaleista.
Lähdemme liikkeelle vasta aamupäivällä, meille kun ei lomalla aikaiset aamuheräämiset maistu. Aurinko on möllöttänyt korkealla jo jonkun aikaa, joten olosuhteet alkavat olla jo melkein tukalat. Olisi sittenkin pitänyt lähteä kukonlaulun aikaan, eihän tällaisella helteellä taida edes kalat olla liikkeellä. Arnalla on vaivannut aamusta asti hieman hutera olo, jonka emme kuitenkaan anna häiritä, vaan pakkaamme mukaan reilusti vettä, aurinkorasvaa ja huivin pään suojaksi. Ei muuta kuin merille, hii-ohoi!
Olemme istuneet veneessä jo tovin, mutta vielä ei ole onnistanut. Tällainen kelaonginta on meille aivan uutta! Käytössä ei ole minkään sortin vapaa, vaan ainoastaan kela, siima ja koukku. Koukussa ei edes käytetä syöttiä, kala kuulemma nappaa ilmankin. No, eipä ole vielä napannut…
Mutta nyt tapahtuu jotain! Arnan siima tuntuu kelatessa raskaammalta kuin muilla kerroilla, jotain siellä täytyy olla! Pian kaunis kala nouseekin vedestä ja oppaamme nyökkäilevät hyväksyvästi. Bueno! Tyytyväisenä Arna laskee koukun takaisin veteen… Ja whoomp, there it is! Toinen heti putkeen. Tässä vaiheessa Arto epäilee saaneensa huonot välineet. ”Aloittelijan tuuria…” mutisee mies selvästi kateellisena.
Ei aikaakaan kun kolmas kala nostetaan veneeseen. Arnan toimesta jälleen. Jes, nyt on ainakin välipala taattu. Mutta nälkäiseksi jäämisestä ei ole huolta, sillä kaloja alkaa nousta kuin sieniä sateella. Arnan ongella siis edelleen – Arton koukku pysyy tyhjänä kuin lähimarketin leipähylly sunnuntaina. Siinä missä Arto kelaa edestakaisin tyhjää siimaa, Arna nostelee veneeseen pullean, kiiltäväkylkisen kalan toisensa perään. Arnaa naurattaa, tämähän on kivaa! Artoa ei naurata. Tilanne tässä vaiheessa 5-0. Vaikkei sillä mitään väliä ole, eihän tämä mikään kilpailu ole. Mukavaa yhdessäoloa luonnon helmassa ja ja ja… just. Tilanne siis 5-0. Game on!
Nyt jokin repiikin vimmatusti siiman päässä! Arto katsahtaa laidan yli ja huomaa jonkun hain kaltaisen riuhtovan itseään irti koukun ikeestä – kestääköhän siima? Entä vene? ”Nappaile sinä Arna niitä sinttejä, mies mittelee voimiaan nyt todellisen merihirviön kanssa!”
Kalastusoppaamme syöksyy apuun kun saalis alkaa lähestyä pintaa. Sehän tosiaan on iso köriläs! José nostaa kalan veneeseen. Onpa kerrassaan erikoisen näköinen kaveri – siis kala, ei José – aivan kuin joku olisi lyönyt sitä kengällä päähän! Kala on remora, jonka päälaella on kengänpohjalta näyttävä imulevy, jonka avulla se kiinnittyy suuriin merieläimiin kuten haihin.
Luontoäidin päähän potkima kala on kuitenkin syömäkelvoton. Arton ilme kertoo kaiken. Pettymys on suuri. Ei auta kuin jatkaa. Jotainhan sitä on illallispöytään saatava, jotain muuta kuin kengänpohjaa, tai vielä pahempaa – pohjan kuvaa. Onneksemme Arnalla onnistaa taas. Kalat numerot 6 ja 7 saavat kunnian osallistua illallisellemme.
Alamme jo suunnitella kotiin lähtöä, mutta Arto haluaa yrittää vielä kerran. Pakko saada edes yksi syötävä kala! Vapautamme vielä kerran käsissämme olevat kelat ja annamme siiman syöksyä kohti pohjaa. Kädet alkavat olla hellinä kelaamisesta, Arnalla ehkä kalojen nostamisestakin, joten siima kelautuu huomattavasti hitaammin kuin alussa. Arnan koukku lähestyy pintaa, se on tyhjä. Mutta mitä, Arton koukussa on kuin onkin jotain! Kala! Syötävä sellainen! Mikä onnen hetki!
Rantauduttuamme Arna on päikkäreiden tarpeessa, aamusta asti vaivannut hutera olo ei ole nimittäin kadonnut mihinkään – päinvastoin. Unoset eivät valitettavasti auta, levon jälkeen hutera olo on muuttunut pahoinvoinniksi, jota vastaan Arna taistelee urhoollisesti. Lähdemme ravintolaan, jossa muutama tunti aiemmin valtameressä vapaina uiskennelleet kalat meitä odottaisivat. Arna ei voi kuvitellakaan syövänsä, mutta uskoo tokenevansa ruokailuhetkeen mennessä.
Pienessä muovituoliravintolassa aivan rantahietikon tuntumassa eteemme kannetaan valtava vadillinen kokonaisia eväkkäitä herkulliselta tuoksuvassa kookoskastikkeessa. ”Nam!” sanoo Arto, joka saakin syödäkseen koko vadillisen, sillä Arnan sisuskalut eivät kestä ajatustakaan kiinteästä ravinnosta. Ystävällinen tarjoilija kantaa Arnan eteen mukitolkulla haaleaa tamarindimehua, joka kuulemma auttaa vatsautautiin.
Silloin kyllä kismitti. Arvaatte varmaan ketä.
Lue lisää Tarinoita maailmalta
