Kohti Sulawesin Suurta Seikkailua

Matkustuspäivät on aina vähän rankkoja, ja meillä on ollut niitä tässä jo kolme putkeen. Ensin toissapäivänä Gili Menolta Gili Trawanganille, eilen Gileiltä Balille ja tänään Balilta Makassariin, Sulawesiin.

Itse matkantekohan on usein aika leppoisaa, sen kun istuu liikennevälineeseen ja katselee maisemia, lukee, torkkuu tai mitä nyt tekeekään, mutta matkustamisen lisäksi siihen liittyy kaikenlaista muuta stressaavaa. Pakkaamista, rinkan raahaamista, odottamista, epämukavia istuimia, vaihtamisia liikennevälineestä toiseen, lisää odottamista, jännittämistä koska pääsee seuraavan kerran vessaan, saapuminen uuteen paikkaan, perskärpästen (=mopokuskit ja majapaikkojen tyrkyttäjät) hyökkäys uudessa kohteessa, majapaikan etsiminen ja kaikenlaisia yllättäviä käänteitä.

Tässä on vähän yksityiskohtaisempi kuvaus yhdestä matkustuspäivästä, joka oli kyllä tähänastisen reissumme ihan leppoisimmasta päästä.

Balilla vietetyn kuukauden ja Gileillä vietetyn kaksiviikkoisen jälkeen oli kiva vaihtaa taas maisemaa. Seuraava kohde Sulawesi tulisi todennäköisesti olemaan reissumme (ainakin toistaiseksi) suurin seikkailu, tähän asti kun matka on kulkenut aika lailla tallottuja turistireittejä pitkin. Oltiin aamulla täynnä innostuksen ja jännityksen sekaista odotusta kun yritettiin survoa vähän liian runsaslukuisia kamojamme rinkkoihin Yulia 2 Homestayssa Sanur Beachilla (by the way, Arnan rinkka painoi 15 kg + käsimatkatavara 7 kg ja Arton kamat 20+5 kg -> liikaa!).

Kirjauduttiin ulos ja kysyttiin josko respan kaveri voisi järjestää meille taksin lentokentälle, sillä ei haluttu lähteä rinkat selässä kadulle neuvottelemaan taksikuskien kanssa (ja vain nössöt hoitaa asioita hyvissä ajoin esim. edellisenä päivänä). Homma olisi kyllä hoitunut, mutta auto olisi tullut vasta puolen tunnin päästä, joten päätettiin sitten kuitenkin napata joku kadulla partioivista kuskeista heittämään meidät kentälle, aikaa kun ei ollut varsinaisesti hukattavaksi. Kiire on nimittäin matkustuspäivän varma pielettäjä, siinä vaiheessa kun tulee kiire, alkaa myös sähläys ja sähläyksen myötä alkaa verensokeri laskea ja pinna kiristyä ja sitten puhkeaa riita ja matkustuspäivä päättyy varmaan vitutukseen.

Tällä kertaa meillä kävi munkki, saman tien kun astuttiin ulos majapaikasta ohi ajoi Blue Bird Groupin (ehkä ainoa mittarilla rehellisesti toimiva firma Indonesiassa?) auto ja nappasi meidät kyytiin. Hinnaksi tuli mittarilla 82 000 rp (7 e) eli vähemmän kuin prepaid-taksi (95 000 rp) tai itse neuvoteltu hinta (n. 100 000 rp). Oltiin kentällä puolessa tunnissa, jonotettiin lähtöselvitykseen kolme varttia ja juotiin odottelukahvit lähtöaulassa. Lion Airin lento Makassariin eli Ujung Pandangiin oli aikataulussa ja laskeuduttiin todella lyhyeltä tuntuneen lennon jälkeen turvallisesti Makassariin vähän ennen yhtä iltapäivällä.

Vuori ja pilvi ja saarijono lentokoneen (likaisen) ikkunan läpi kuvattuna

Napattiin kentältä prepaid-taksi (65 000 rp eli 5,5 e) Terminal Daya -bussiasemalle, josta meidän oli määrä ostaa liput seuraavan päivän bussimatkalle Tana Torajaan. Kaikki lipunmyyntikojut näyttivät vain olevan suljettu (varmaankin Idul Fitrin johdosta?), ja ehdittiin jo harmitella turhaa reissua. Löydettiin sitten kuitenkin Bus Litha & co -yhtiön koju, joka näytti avoinna olevalta vaikka henkilökuntaa ei näkynyt missään, joten jäätiin odottamaan. Pitkähkön odottelun ja terminaalissa haahuilun jälkeen koppiin ilmestyi henkilö ja saatiin liput ostettua (8 tunnin bussimatka 120 000 rp eli 10 e per henkilö).

Bussilippujen ostaminen oli meillä tärkeysjärjestyksessä ykkössijalla, sillä oltiin kuultu ettei lippuja voi ostaa mistään muualta kuin bussiasemalta, mutta nyt kun se oli hoidettu, olisi vuorossa kämpän etsintä. Hypättiin bussiasemalta pete-peteen, eli eräänlaiseen paikalliseen minibussiin (auto ajaa tiettyä reittiä ja ihmiset hyppäävät matkalla kyytiin ja pois), joka vei meidät puolessa tunnissa Makassarin keskustaan hintaan 3 000 rp (0,30 e).

Pete-peten kyydissä on aikaa selata opaskirjaa ja miettiä missä sitä haluttais asua.

Vastassa oli taas muutama jatkokyydin tarjoaja (polkupyörätakseja), mutta me istuttiin kaikessa rauhassa alas penkille ja yritettiin opaskirjan avulla selvittää, missä päin kaupunkia me oikein ollaan. Oltais LP:n kartan perusteella lähdetty yhteen suuntaan, mutta sitten kysyttiin vielä varmuuden vuoksi tietä ostoskeskuksen vartijalta, joka ohjasikin meidät ihan päinvastaiseen suuntaan. Päätettiin noudattaa vartijan neuvoa, mutta ennen kuin päästiin liikkeelle, meidän piti jäädä paikallisen tyttölauman
valokuvattavaksi (kukin vuorollaan halusi meidän kanssa kuvaan). Kävelymatkalla saatiin paljon huomiota osaksemme, ihmiset tuijottivat ja moikkailivat ja hihittelivät, mutta (uskoaksemme) ihan hyväntahtoisesti. Huomasi, ettei oltu enää turistialueilla.

Vaikka matka LP:sta bongattuun majapaikkaan (ei olla enää harrastettu juurikaan LP-hotelleja, mutta nyt kun piti löytää nopeasti hotelli ja vain yhdeksi yöksi, turvauduttiin LP:iin) oli lyhyt, jouduttiin kysymään matkalla pari kertaa tietä. Yhdessä risteyksessä jäätiin vähän tähyilemään että mihinkäs tästä nyt sitten, mutta yhden mopon kyydistä huudettiin välittömästi ”Jalan Bali” ja huidottiin oikeaan suuntaan. Mopotytöt olivat vissiin kuulleet meidän kysyvän tietä jossain aiemmin, ja sattuivat samaan risteykseen, tai sitten he olivat lähteneet seuraamaan meitä ja varmistamaan että päästään perille. Bali-katu ja Hotel Lestari löytyivät lopulta yllättävän helposti, kiitos paikallisten avuliaisuuden, ja saatiin kamamme halpaan huoneeseen ja itsemme kaivattuun suihkuun (kylläkin kylmään sellaiseen).

Vasemmalla on meidän uusi koti Hotel Lestari

Kello oli tässä vaiheessa nelisen iltapäivällä ja nälkä alkoi olla karmiva, alla oli ainoastaan hotellin aamiainen ja pieni välipala Denpasarin lentokentällä aamupäivällä. Yksi reppureissarin suurimmista virheistä on muuten päästää verensokeri laskemaan matkustuspäivänä (verensokerin lasku -> hermostuminen -> riita -> vitutus), ja me alettiin olla tässä vaiheessa vähän veitsen terällä asian suhteen. Ruokaa piti saada nopeasti. Lähdettiin käppäilemään läheiselle Timor-kadulle taas kerran LP:sta löytämämme vinkin perusteella ja yritettiin etsiä sopivan näköistä kiinalaisravintolaa. Kadulta piti kuulemma useammasta pikkuravintolasta saada herkullisia wonton-nuudelikeittoja halvalla, ja Arnan oli nyt saatava sellaista. Mutta mitä, katu oli aivan autio ja katutason liikehuoneistojen luukut olivat visusti kiinni. Idul Fitri on täällä päin maailmaa yhtä suuri juhla kuin joulu meillä, joten pitkät pyhät ovat sulkeneet puoli kaupunkia. Arveltiin, että tilanne ei todennäköisesti ole parempi kaupungin muissa osissa, ja mietittiin jo hotellin ravintolan antimiin turvautumista.

Kylänraitti Makassarissa. Harvoin aasialaisessa suurkaupungissa kadulla näyttää keskellä päivää tältä.

Äkkiä yhdestä ovenraosta kuuluikin iloinen ”hello” ja muutama käsikin sieltä taisi nousta tervehdykseen. Tulkitsimme paikan ravintolaksi ulkona pöhisevän grillin perusteella. Sisään siis. Pöydässä istui joukko kiinalaisia ukkoja kaljaa juomassa ja he toivottivat meidät hymyillen tervetulleiksi. Saatiin ruokalistat eteemme ja Arnan onneksi ja iloksi listalla oli mie pangsit eli se himoittu wonton-nuudelisoppa, joka olikin todella herkullista! Arto tilasi bakson ja sai kulhollisen lientä ja lihapullia, nuudelit tai muut olisi vissiin pitänyt tilata erikseen, mutta hyvin maistuivat myös pelkät lihapullat liemessä. Arnan ilmeikkyyden ansiosta saatiin myös naapuripöydästä maistiaisia. Kuvitelkaa se ilme kun luppakorvainen
koiranpentu kuulee jääkaapin avautuvan? No, naapuripöydän ukoilta ei jäänyt tämä ilme huomaamatta kun heille kiikutettiin keittiöstä valtavaa tarjoiluastiaa täynnä jotain kiinnostavaa syötävää, ja he halusivat tarjota sitä myös meille. Saatiin kulhollinen jotain missä oli possun osia (maksa tunnistettiin mausta, muut palat jäivät tunnistamatta) ja herkullisia kiinalaisia sieniä maistuvassa kastikkeessa, hyvää oli! Kaljaakin olisivat tarjonneet, mutta kieltäydyttiin kohteliaasti. Ukot hyvästelivät meidät iloisesti hymyillen ja kiittelivät kovasti käynnistä. Paikan isäntäparin ja kiinalaisukkojen vieraanvaraisuuden lisäksi laskukin jätti hymyn huulille, 55 000 rp eli alle 5 euroa kahdesta ruoka-annoksesta ja kahdesta pikkupullollisesta vettä.

Vasemmalla istuva miesjoukko toivotti meidät iloisesti tervetulleiksi.

Hyvää nuudelisoppaa ei ole saanut aikoihin, oli hyvää!

Ruoan jälkeen harkitsimme jo hetken pientä kävelyretkeä rantaan, mutta epäiltiin kaupungin olevan enemmän tai vähemmän suljettu, joten saatiin hyvä tekosyy palata takaisin hotellille relailemaan. Vaikka tämä matkustuspäivä sujuikin vaivattomasti ja ongelmitta, ja oli jopa melko antoisa, sitä on pitkän päivän päätteeksi sitten kuitenkin aika poikki. Huomenna matka jatkuu aamukymmeneltä Makassarista kohti Tana Torajaa, saa nähdä millainen matkustuspäivä siitä muodostuu!