≡ Menu

Tarina pienestä vaaleanpunaisesta parkatakista

Tarinoita maailmalta

(Talvi 2018)

Se oli tammikuinen pakkaspäivä. Tyttäremme Friidu oli muutaman viikon ikäinen, ja Arto oli juuri palannut töihin isyyslomaltaan. Arna oli vauvan kanssa kotona, kun keskellä päivää oven taakse ilmestyi Postin lähetti.

Lähetillä oli mukanaan iso pölynimurilaatikko, joka oli kuulemma tulossa meille. Emme tosin olleet imuria tilanneet, eikä meillä ollut aavistustakaan miksi sellainen olisi meille tulossa. Lähetti ja Arna keskustelivat ovella yllättävän pitkän tovin, lähetti vakuuttuneena siitä, että imuri oli tosiaankin tulossa meille, Arna epäilevänä, että ei kai imureita tuosta vain taivaasta tupsahtele. Lopulta paketista löytyi oikean vastaanottajan tiedot, mutta lähetti halusi vielä käydä autossa tarkistamassa, ettei meille olisi kuitenkin tulossa jotain muuta.

***

(Syksy 2012)

Punaisena hehkuva autiomaa avautui ympärillämme kaikkiin ilmansuuntiin. Silmämme olivat nauliintuneet horisontissa kohoavaan valtavaan kivenmurikkaan, joka oli värjäytynyt nousevan auringon säteistä punaisen eri sävyihin. Aivan kuin punaisen hiekan ja kuivan ruohon keskelle olisi viskattu palava kekäle.

Vain muutama viikko aiemmin Melbournessa olimme pohtineet miten etenisimme Great Ocean Roadia pitkin Adelaideen ja sieltä edelleen Australian punaiseen keskustaan ikoniselle Ulurulle. Vaikka omalla autolla liikkumisessa olisikin ollut puolensa, olimme kuitenkin lopulta päätyneet ostamaan valmispaketin koko yhdeksän päivän reissulle Groovy Grape Getaways -nimiseltä firmalta, joka nettiarvostelujen perusteella vaikutti olevan nuorten reppureissaajien suosiossa. Ensimmäinen etappi Melbournesta Adelaideen kesti kolme päivää, ja siitä eteenpäin jatkettiin eteenpäin uudella kokoonpanolla kokonaista kuuden päivän ajan.

Kuusi päivää on pitkä aika viettää yhdessä kenen kanssa tahansa, mutta erityisen pitkältä se tuntuu minibussissa ja leiriolosuhteissa yhden ja saman pienen porukan kesken. Meitä suoraan sanottuna jännitti aika lailla millaisia tyyppejä retkiseuraksemme oli valikoitunut, eikä ensivaikutelmasta voinut paljon päätellä. Aika paljon nuoremmilta vaikuttivat, tuumasimme, ja ensikuulemalta vaikutti siltä, että meillä ei ehkä ihan hirveästi yhteistä puhuttavaa olisi. Jostain syystä tunsimme itsemme 34-vuotiaina hurjan aikuisiksi ja kypsiksi alle kolmekymppisiin matkaseuralaisiimme verrattuna.

Edessämme bussissa istuivat Gareth ja Rob. Sotilas ja cowboy. Varsinaiseksi huuliveikoksi osoittautunut kanadalainen Rob kylläkin kertoi aluksi viekas hymy huulillaan olevansa miesmalli, johon Arto vastasi hieman uskaliaasti: ”Oh yes, I know those before and after models – you must be the before one?” Heitto onneksi osui ja upposi, ja jää oli rikottu lopullisesti. Rob paljastui hauskaksi maajussiksi, jonka kanssa yhteinen aaltopituus löytyi nopeasti, useamman vuoden ikäerosta huolimatta, ja hauskaa riitti.

Uluru_Rob_ja_Arto

Rob tiputtamassa Artoa rotkoon

Bussimme kiisi halki loputtoman erämaan niellen kilometrin toisensa perään, ja matkalla oli todellakin aikaa tutustua ja keskustella. Jutut sinkoilivat kainalopieruosastolta ihmiselon synkimpiin puoliin.

Aiemmin mainitusta parivaljakosta toinen, tuliterällä järjestelmäkamerallaan tiuhaan kuvia räpsivä englantilainen Gareth ei ollut aivan tavanomaisella lomamatkalla. Hän a keräsi rahaa Help for Heroes -järjestön kautta sotilaiden kuntoutukseen pyöräilemällä Australiaa ympäri. Gareth oli itsekin, nuoresta iästään huolimatta, Irakin sodan veteraani ja puhui avoimesti sodan aiheuttamista henkisistä haavoista. Monet rankat tarinat tuli kuultua ja niiden myötä käsityksemme ammattisotilaista sai aivan uusia näkökulmia.

Uluru_bussissa

Gareth yrittää kuljettaa karkkimatoa nenän päältä suuhun koskematta käsillä.

Jos välillä punaisen hiekka-autiomaan tuijottaminen minibussin ikkunasta alkoi käydä tylsäksi tai jutut liian vakaviksi, pitkänhuiskealta ja alati nauravaiselta Markukselta löytyi takataskusta tietokilpailu tai yhteislaulusessio, joiden avulla tunnelma saatiin taas kattoon. Ohjelmanumeroidensa ansiosta saksalainen alkoi tuntua eräänlaiselta apuoppaalta, varsinaisen oppaamme Mattin oikealta kädeltä.

Uluru_aamiainen_autiomaassa

Aamiainen keskellä autiomaata

Yöpyessämme taivasalla, punainen hiekkamatto patjanamme ja kirkas tähtitaivas kattonamme, hihittelimme unta odotellessa makuupusseissamme kuin pahaiset kakarat. Emme meinanneet malttaa nukkua, sillä kuluneiden päivien tapahtumat saivat mielemme käymään ylikierroksilla, mutta aina lopulta “apuoppaamme” sai johdatettua meidät unten maille. Ensin saksankielinen kuorsaus pehmeni korvissa hypnoottiseksi didgeridooksi. Samalla kun keho laskeutui lepoon, mieli karkasi raukeiden silmäluomien läpi vaellukselle tähtikirkkaaseen yöhön ja punaisen autiomaan äärettömyyteen. Mitä kaikkea olimmekaan nähneet! Mitä kaikkea vielä tulisimmekaan kokemaan!

Uluru_kuilun_reunalla

Aamuisin sateenkaarikäärmeen mailta meidät veti takaisin tähän tietoisuuteen ruotsalaisen Mimmien hersyvä nauru. Vaikka heräsimme joka aamu ennen kukonlaulua ja autiomaassa oli vielä pimeää, ruotsalainen ilopilleri oli valmiina uuteen päivään. Mimmiellä ei hymy hyytynyt tiukimmassakaan paikassa, ei aamuyön pikkutunneilla, eikä edes silloin kun löysimme leiristämme kuoliaaksi litistyneen skorpionin.

Eräänä aamuna Arto laahusti puolinukuksissa kohti leirintäalueen käymälää. Toinen yhtä väsyneen oloinen reissumies tuli vastaan ja toivotti ”hyvät huomenet” selvällä suomen kielellä:

Haista v***u, lausahti Stephen raukeasti kalapuikkoviiksiensä lomasta.

Póg mo thóin, vastasi Arto samassa hengessä iiriksi.

Irlantilainen Stephen oli hauska veijari. Hänen irkkuaksenttiaan oli välillä vaikea seurata, mutta opimme häneltä tosiaan muutaman hyödyllisen iirinkielisen sanan – joista on sittemmin ollut iloa useammassakin irkkubaarissa ympäri maailmaa. Stephen oli aikanaan seukannut suomalaisen mimmin kanssa, joten hän osasi kiroilla suomeksi varsin pätevästi. Myös tarinat irlantilaisesta pubielämästä jaksoivat naurattaa. Aika moneen stooriin liittyi se, että joku oli kuollut pintin ääreen. Onnellisena, kuulemma, kuinkas muuten. On ne veijareita ne irlantilaiset.

Kuusipäiväisemme huipennus oli tietenkin auringonlasku Ulurulla – muisto joka tuskin koskaan haihtuu mielistämme. Tuntui ainutlaatuiselta kokea se juuri näiden ihmisten kanssa. Robin, Garethin, Stephenin, Markuksen ja Mimmien – sekä kaikkien niiden muiden ihanien ihmisten, joita emme tässä jutussa ole maininneet nimeltä, mutta jotka olivat mukana matkassa yhtä kaikki. He kaikki ansaitsivat oman juttunsa, ja ehkä vielä joku päivä innostumme sellaiset kirjoittamaankin!

Uluru_ryhma

Matkailu todella avartaa. Ei ole mitään niin ilahduttavaa kuin huomata, että omat odotukset ja ennakkoluulot ovat heittäneet häränpyllyä. Niin kävi tälläkin reissulla.

Kuuden päivän aikana porukkamme hitsautui hyvin yhteen ja tulimme oppineeksi toisistamme ja toisiltamme – sekä myös itsestämme – yhtä sun toista. Yhdessä vietetty aika osoitti sen, että elinikäisiä ystävyyssuhteita voi syntyä myös epätodennäköisistä tuttavuuksista. Saimme jälleen kerran muistutuksen myös siitä, että ikä on vain numeroita. Ja että australialaiset, saksalaiset, irlantilaiset, englantilaiset, itävaltalaiset, kanadalaiset, italialaiset, ruotsalaiset ja suomalaiset – me olemme kaikki pohjimmiltamme samanlaisia.

Australian-seikkailun jälkeen porukkamme on pitänyt yhtä Facebookin avulla. Yhteydenpito ei ole ollut tiivistä, mutta se on säännöllistä, eikä muisto yhteisestä matkastamme Australian punaisen autiomaan halki toistaiseksi osoita haalistumisen merkkejä. Aina muutaman kerran vuodessa joku meistä postaa toistemme seinälle jotain Marco Polo -aiheista – muistona uima-allaspelistä, jota pelasimme aina kun matkallamme kohtasimme uima-altaan – ja näin yhteinen muistomme säilyy elävänä.

Pari vuotta sitten suunnittelimme tapaamista Lontoossa, jonne useampi porukastamme on sittemmin päätynyt asumaan, mutta suunnitelma kaatui aivan viime metreillä aikataulujen sopimattomuuteen. Joidenkin kanssa olemme pitäneet yhteyttä myös yksityisviestein, joiden avulla olemme pysyneet kärryillä mitä toistemme elämässä tapahtuu. Kun tyttömme syntyi, saimme sydäntä lämmittäviä onnitteluviestejä eri puolilta maailmaa.

***

(Talvi 2018)

Entä se pölynimuria toimittamassa ollut Postin lähetti? No, hän oli kuin olikin löytänyt autostaan meille osoitetun, huomattavasti pienemmän paketin, jonka sisältä löytyi pieni vaaleanpunainen parkatakki. Kävi ilmi, että Australian-porukkamme oli halunnut muistaa kasvanutta perhettämme.

“Pienelle tytöllenne yhteisiä seikkailujanne varten.”

Jonain päivänä viemme hänet Australiaan ja näytämme hänelle Ulurun.

 

Lue myös koko stoori eeppisestä matkastamme Australian punaiseen keskustaan.

{ 0 comments… add one }

Leave a Comment