≡ Menu

Veriset hautajaiset Tana Torajan tapaan

Tana Toraja hautajaiset

VAROITUS! Sisältää kuvamateriaalia, joka saattaa järkyttää herkimpiä lukijoita!

Tana Toraja. Siinäpä vasta kokemus, joka ei ihan hevillä unohdu. Tiesimme odottaa jotain erityislaatuista, mutta emme silti osanneet aivan varautua siihen mitä tulisimme näkemään. Toraja ihastutti henkeäsalpaavan kauniilla maisemillaan, kiehtovalla kulttuurillaan ja uskomattoman vieraanvaraisilla ja sydämellisillä asukkaillaan, mutta myös järkytti. Tana Toraja on tunnettu monipäiväisistä ja spektaakkelimaisista hautajaisseremonioistaan, joihin mekin pääsimme tutustumaan hyvinkin läheltä.

Tana Torajassa elämä pyörii hautajaisten ympärillä. Kuolleet on saatettava manan majoille asiaankuuluvin menoin, jotta kuolleiden henget pääsevät paratiisiin ja voivat sieltä käsin suojella eläviä ja tuoda heille hyvää onnea. Hautajaiset kestävät neljä päivää ja niiden valmisteluihin voi mennä jopa pari–kolme vuotta, vähintään kuukausia. Peijaiset ovat kallis tapahtuma, jota varten useimpien perheiden on säästettävä rahaa, sillä turhan vaatimattomien hautajaisten seurauksena paratiisipaikka voi jäädä saamatta, ja huono onni seurata kuolleen omaisia vuosikausia. Riskejä ei kannata ottaa.

Kun henkilö kuolee, hän ei torajalaisittain ole vielä kuollut vaan ainoastaan sairaana. Ruumis eli sairas henkilö asuu perheen luona aina hautajaisiin saakka, hänelle tarjotaan ruokaa ja tupakkia ja ehkä vähän palmuviiniäkin, ja hänen kanssaan keskustellaan kuten kenen tahansa muunkin. Tyyppi myös formaloidaan hajuhaittojen estämiseksi. Kun rahat hautajaisten järjestämiseksi on säästetty, ja ympäri maailmaa asuvien sukulaisten ja ystävien paikalle pääsy varmistettu, on juhlien aika.

Ensimmäisenä hautajaispäivänä edesmennyt kuljetetaan hautajaispaikalle ja asetetaan korkealle torniin siten, että pää osoittaa pohjoiseen (elämä) ja jalat etelään (paratiisi). Tämä tapahtuu vain lähimpien perheenjäsenten läsnä ollessa (käsite on laajempi kuin Suomessa). Toisena päivänä otetaan vastaan jopa tuhat vierasta erityisessä vieraiden vastaanottojuhlassa. Seremoniamestari kuuluttaa vieraat sisään ja heidän tuomansa lahjat kirjataan tarkasti ylös.

Lahjat ovat tupakkia, sikoja tai puhveleita, ja ylöskirjaaminen on tärkeää, sillä kuolleen omaisten tulee viedä vastaavat lahjat aikanaan lahjan tuoneiden perheiden hautajaisiin. Yksi puhveli uhrataan, jolloin kuolleen henki siirtyy tästä maailmasta toiseen. Ruumis käännetään toisin päin, eli jalat osoittamaan pohjoiseen (elämä) ja pää etelään (paratiisi). Tällöin kuollut lasketaan jo kuolleeksi, ei enää sairaaksi. Erityinen ammattilaistanssiryhmä esittää laulua ja tanssia, jossa kuolleen henkilön koko elämä käydään läpi jokaista yksityiskohtaa myöten. Mikäli kyseessä on vanha henkilö, tanssi voi kestää yöhän asti. Vähän palmuviinikin taitaa virrata.

Tana Toraja hautajaiset

Hautajaispaikka. Kaikki kuvassa näkyvät rakennelmat ovat väliaikaisia ja ne puretaan hautajaisten jälkeen.

Tana Toraja hautajaiset

Hautajaisvieraat saapuvat. Olikohan nää mustapukuiset vainajan sisaruksia? Hautajaisvaatteet valitaan nimittäin sen mukaan, mikä vieraan suhde vainajaan on.

Tana Toraja hautajaiset

Etualalla lahjaksi saatuja possuja, taustalla tervetuliaistanssi.

Toraja_tanssiukko

Tanssia johtava ukko piti kovaa meteliä.

Tana Toraja hautajaiset

Myös lapset puetaan perinteiseen hautajaisasuun, nämä vekarat ovat muistaaksemme vainajan lapsenlapsia? Tai lapsenlapsenlapsia?

Kolmantena päivänä uhrataan puhveleita, joiden henget saattavat kuolleen henkilön hengen paratiisiin. Mitä useampi uhri, sitä parempi onni kuolleen omaisille. Vierailimme tällaisessa puhvelinteurastusseremoniassa, ja se oli aika rankkaa seurattavaa. Todistimme kahdenkymmenen puhvelin pääsevän hengestään, niiden kurkut vedettiin auki veitsellä. Ensimmäisen puhvelin kohdalla teki todella pahaa. Puhveli oli mustavalkoinen ja sinisilmäinen, ihan erityisen arvokas yksilö (jopa 10–20 tuhatta euroa), mutta valitettavasti teurastajan veitsi ei ollut terävin mahdollinen.

Puhveli-raukka pisti hanttiin henkensä kaupalla, kurkku auki vedettynä, ja hengitys koristen vuoti lopulta kuiviin. Ahdisti ja vitutti, eikö niitä veitsiä voi teroittaa? Useimmat puhvelit saivat nopean lopun, mutta ihan liian moni joutui kitumaan tylsän veitsen takia. Oppaammekin kommentoi, että teurastajat eivät ole kovin ammattitaitoisia. Eräs tilanne jäi mieleen: nuori teurastajamies veti puhvelin kurkun auki, mutta kun homma ei onnistunutkaan ihan kerralla (miksi ne veitset ovat niin tylsiä!?), poikaraukka silitti hellästi puhvelin päätä kärsivän näköisenä ja veti veitsellä uudestaan, vapauttaen puhveliparan vihdoin tuskistaan.

Tana Toraja hautajaiset

Ammattitaitoinen teurastaja saa puhvelin kurkun auki yhdellä sivalluksella, toisin kuin tässä tilanteessa.

Tana Toraja hautajaiset Tana Toraja hautajaiset Toraja_deadpuhveli

Hautajaispaikka alkoi näyttää todelliselta verilöylyn näyttämöltä. Puhveleiden ruhoja siellä täällä ja verta koko alue punaisenaan. Emme voineet fyysisesti pahoin, mutta kyllä täytyy sanoa, että homma oli kamalaa katseltavaa. Lihansyöjinä emme voi paheksua eläinten tappamista, mutta pitikö niiden antaa kärsiä?

Seremonian jälkeen eläinten lihat jaetaan vieraille, nahat kuivataan jatkokäyttöä varten eikä mikään osa jää hyödyntämättä, joten siinä mielessä puhvelit eivät kuolleet turhaan, mutta koko homma tuntui vähän mässäilyltä. Emme halua kritisoida täkäläisten kulttuuria tai perinteitä, mutta uskovatko he tosiaan, että kuolleen paratiisin pääsy on kiinni jostain puhveleiden hengistä? Vaiko onko kyse vain muinaisesta tavasta, josta halutaan pitää kiinni näyttävyyden ja perinteen vaalimisen vuoksi? Mennäänhän meilläkin naimisiin ja kastetaan lapsia kirkollisin menoin, vaikkei siihen jumalaan nyt niin uskottaisikaan.

Raa’an teurastusnäytelmän jälkeen me vietiin kuolleen omaisille lahjaksi ostamamme tupakkakartonki – tupakka kuten myös betelpähkinä symboloivat Indonesiassa arvostusta ja kunnioitusta – ja istuttiin kahvittelemaan, kun vieressä puhveleista irrotettiin nahkoja ja niitä pistettiin paloiksi. Lapset vetivät perässään naruihin sidottuja puhvelinsorkkia ja leikkivät puhvelintalutusta. Sillä hetkellä tuntui, että ollaan aika kaukana kotoa.

Toraja_paloittelu Tana Toraja hautajaiset

Nämä lapset tietävät, mistä liha tulee.

Tana Toraja hautajaiset

Kaffella ja keksillä vainajan perheen aitiossa teurastusnäytelmän jälkeen

Tana Toraja hautajaiset

Indonesialaismies on tupakkamies.

Neljäntenä hautajaispäivänä ruumis kuljetetaan perheen hautapaikalle ja haudataan joko kalliohautaan tai erilliseen hautarakennukseen.  Kalliohaudat ovat kallioon hakattuja koloja, johon ruumis laitetaan ja kolojen aukot suljetaan. Torajan maisema on täynnä näitä kalliohautoja. Ennen muinoin ruumiit haudattiin puuarkuissa luoliin, joita Torajalta löytyy edelleenkin yllin kyllin, arkut ovat tosin lahonneet ja luut ja pääkallot lepäävät luolissa perhekunnittain asetelluissa kasoissa. Haudoilla vieraillaan edelleen ja kuolleiden hengille käydään viemässä muun muassa tupakkaa. Oppaamme Gibson selittikin, että Sulawesissa myydään eniten tupakkaa koko Indonesiassa, sillä tupakkaa eivät polta ainoastaan elävät vaan myös kuolleet.

Tana Toraja hautajaiset

Luolahauta. Arkut ovat jo hajonneet, mutta pääkallot on kerätty kasoihin perhekunnittain.

Toraja_tautaut

Tau-tau on vainajaa esittävä patsas, joka sijoitetaan haudan eteen. Tau-taun saadakseen on kuuluttava yläluokkaan ja peijaisissa on uhrattava vähintään 24 puhvelia. Haudoilla vierailevat omaiset vievät tau-tauille tupakkaa, kahvia, vesipulloja ynnä muita lahjoja ja niiden vaatteet vaihdetaan säännöllisesti.

Toraja_paakallot2

Vanhoja pääkalloja luolahaudassa

Toraja_paakallot1

Pääkalloja sianmuotoisissa arkuissa

Toraja_stonegrave

Kalliohauta

Toraja_tautaut2

Tau-taut

Vauvat, jotka kuolevat ennen kuin ovat ehtineet saada hampaita, haudataan puihin. Vauvan kuoltua joku omaisista lähtee nopeasti kovertamaan puun runkoon koloa, johon vauvan ruumis tulee haudata tunnin kuluessa kuolemasta. Pienet vauvat, joilla ei ole vielä hampaita, edustavat Torajassa puhtautta ja synnittömyyttä (synnit alkavat vasta kun ihminen oppii puhumaan eli hampaiden tultua), eikä heitä tarvitse haudata spektaakkelimaisin hautajaismenoin, puhvelien henkien saattelemana. Torajassa ajatellaan, että puihin haudatut vauvat jatkavat kasvamistaan yhdessä puun kanssa, ja mielestämme ajatus on aika kaunis ja lohdullinen.

Gibson osasi kertoa, että Indonesiassa lapsikuolleisuus on vähentynyt huomattavasti sen jälkeen kun maahan saatiin Unicefin rahoittama neuvolajärjestelmä, jonka puitteissa pienet lapset saavat kaikki tarvittavat rokotukset ja hoitoa kuukausittaisissa tarkastuksissa.

Toraja_babygrave

Baby grave

Me mopoiltiin Gibsonin kanssa Torajan kauniissa maisemissa pari päivää. Sen lisäksi että vierailtiin kahdessa hautajaisseremoniassa (puhvelien teurastus ja vieraiden vastaanotto), käytiin useilla hautapaikoilla sekä torajalaisissa kylissä. Torajalaiset vaalivat huolellisesti perinnettä asua perinteisissä torajalaisissa taloissa, tongkonaneissa. Talon katon muoto symboloi venettä, sillä torajalaiset ovat tulleet aikanaan veneellä Indokiinasta ja asettuneet sittemmin Sulawesin keskiosiin. Kuulimme myös, että torajalaisilla on samat esi-isät kuin Lake Toban batakeilla, yhtäläisyydet olivatkin aika selvästi havaittavissa. Riisinviljely on Torajan tärkein elinkeino ja maisemaa hallitsivat vehreät riisiterassit. Torajan alue on vuoristoista, joten saimme paikoitellen todistaa todella henkeäsalpaavan upeita maisemia.

Toraja_mopot

Vasemmalla Arton kuski Anis ja oikealla Arnan kuski ja opas Gibson

Toraja_riisipellot

Riisipelto on tähän aikaan vuodesta jo vähän kuivakkaa, mutta maisema on ah niin kaunis!

Toraja_vuoret

Vuorten huiput sukeltavat pilviin.

Toraja_tongkonan

Perinteinen tongkonan-talo. Tämä kyseinen tönö on tosin riisiaitta, mutta asuinrakennukset ovat samaa mallia.

Toraja_sarvet

Puhvelinsarvet rakennuksen etuseinällä kertovat kuinka monta perheenjäsentä kyseinen perhe on haudannut.

Järkyttävin kokemus – uskokaa tai älkää – oli Rantepaossa (Tana Torajan ”pääkaupunki”, jossa myös asuimme) kuuden päivän välein järjestettävät karjamarkkinat Pasar Bolu, joissa myytiin vihannesten ja hedelmien lisäksi puhveleita ja sikoja hautajaisseremonioita varten. Puhveleista pidetään Torajassa hyvää huolta (aina hautajaisseremoniaan asti siis), niiden annetaan laiduntaa riisipelloilla ja uiskennella joissa ja ne jopa pestään harjalla ja saippualla joka ilta ennen navettaan laittoa, ja markkinoillakin ne olivat esillä omistajiensa hellässä huomassa (joskin nenärenkaasta kiinni talutusnarussa). Mutta sikojen kohtelu otti koville.

Isommat siat oli sidottu jollain helvetin nippusiteillä bambulavereille ja niitä kuljeteltiin paikasta toiseen bambukepeistä roikottamalla, autojen lavoilla ja mopojen pakkareilla, kun taas pienemmät possut oli sullottu säkkeihin ja säkkejä vain viskottiin sinne tänne! Sikojen huuto ja kiljunta oli jotain ihan hirveää, ja Arnalta pääsi itku sitä seuratessa.

Kysyttiin Gibsonilta miksi siat on sidottu niin julmalla tavalla, ja saatiin vastaukseksi, että niitä on helpompi kuljettaa siten, koska siat voivat olla aika ”aggressiivisia” jos niitä yritetään pakolla siirtää. Gibsonkin kyllä sanoi, että joidenkin paikallisten mielestä sikojen liha ei maistu markkinoiden jälkeen kovin hyvältä, kun ne ovat päässeet niin stressaantumaan. Mutta ei niille sitten vissiin ole tullut mieleen, että eläinparkoja voisi kuljetella jotenkin inhimillisemminkin.

Yksikin mies yritti jotenkin kai siirtää yhtä bambulaveriin sidottua sikaa, ja kun se alkoi paniikissa kiljua, mies vain pätki sitä nyrkillä kankkuun. Toinen ukko roikkui yhden possun jalassa kiinni ja yritti pyyhkiä jotain mitä lie pölyjä sen jalasta (ihan ku sillä nyt olis mitään väliä että teuraalle joutuvan possun jalassa on hiekkaa!) ja possu-parka huusi pakokauhuissaan vaikka kuinka kauan. Jumalauta! Pisti niin vihaksi siinä vaiheessa että oli pakko lähteä pois. Pisti miettimään tämä vierailu. Tekisi mieli paheksua paikallisten karjanhoitomenetelmiä, mutta ei oikein voi, kun samalla tietää miten Suomessakin teuraalle vietäviä sikoja kuljetetaan täyteen sullotuissa karjarekoissa, ja itsekin tulee sitä HK:n maksamakkaraa syötyä.

Toraja_karjamarkkinat

Karjamarkkinoilla

Toraja_possut

Sikaparat hädissään bambulavereilla. Kyllä teki pahaa.

Toraja_possupakkarilla

Tana Toraja oli näistä parista ravisuttavasta kokemuksesta huolimatta – tai ehkä osittain jopa niiden ansiosta – yksi matkamme kohokohtia. Rantepao oli viihtyisä pieni kaupunki, jonka asukkaat olivat todella sydämellisiä, ja sitä ympäröivä maaseutu oli silmiähivelevän kaunis riisiterassien lomitse pujottelevine hiekkateineen, pilviharsoon kurottelevine jylhine vuorineen, näyttävine tongkonan-taloineen, värikkäine kirkkoineen, lukemattomine kalliohautoineen ja riisipelloilla laiduntavine puhveleineen.

Hautajaisseremonioihin osallistuminen oli hyvä muistutus siitä, että eri puolilla maailmaa eletään aika erilaista arkea ja uskotaan aika erilaisiin asioihin kuin meillä Suomessa tai yleensä länsimaissa. Kokemus oli silmiä avaava, ja pisti taas miettimään omaa arvomaailmaa, omaa suhtautumista asioihin ja omia jokapäiväisiä valintoja entistä syvemmin. Tana Toraja osoitti taas kerran sen, että matkailu kyllä avartaa!

{ 7 comments… add one }
  • Tomi 11.9.2012, 11:24

    Mitä tähän voi sanoa.. Aikamoista..

    Kyllä todellakin taas yhtä kokemusta rikkaampana pääsette eteenpäin 🙂

    • Cocoa etsimässä 15.9.2012, 09:18

      Hyvin sanottu siellä, aikamoista tosiaan. Ei ihan hevillä unohdu tämä, yksi matkan mieleenpainuvimmista kokemuksista ehdottomasti.

  • Laura 11.2.2013, 12:11

    Kauhealta näyttää. Varmasti kyllä avartava kokemus, niinkuin sanoitte! Tana Torajan alueelle olis tarkoitus kanssa suunnata, vaikka nämä hautajaisjutut vähän kauhistuttavatkin..

    • Cocoa etsimässä 21.2.2013, 11:34

      Ehdottomasti kannattaa mennä Tana Torajaan, se oli ehdottomasti yksi reissun parhaista kohteista! Hautajaisseremonioita ei myöskään kannata jättää väliin, erilaisiin kulttuureihin ja tapoihin tutustuminen kun on, ainakin meidän mielestämme, matkustamisen rikastuttavin puoli.

  • Anonyymi 11.3.2013, 19:47

    Minä jätin kasvissyöjänä ne hautajaiseremoniat väliin. Minulle ihmeellisintä oli se että majatalomme pitäjä katsoi elintärkeäksi ja ilman palkkioita saada meidät sisäistämään jotain siitä heidän uskonnosta. Mies ei päästänyt meitä suurinpiirtein majapaikasta ulos, vaan ihan pakolla piti meitä siellä jututettavana. Upeaa oli myös tutustua erääseen poikaan joka asui juuri semmoisessa periteisessä kaarevakattoisessa majassa. Maja oli kuin temppeli, eikä siellä ollut ainuttakaan huonekalua, ei sänkyä, eikä pöytää. Rullattava bambumatto sentään löytyi. Majassa oli ikivanha kivinen suuri astia, joka osottautui vesivarastoksi. Poika kertoi elävänsä kuin paratiisissa. mitään kuulemma häneltä puuttunut. Aamupäivällä poika työskenteli riisipellolla. Muu päivä meni leppoisasti varjossa.

  • Meri 15.12.2016, 23:48

    Oho! Enpä muuten tiedä teidän lisäksi ketään muita suomalaisia, jotka olisivat kanssa käyneet Tana Torajassa – hyvin tutuilta näyttivät kuvat ja seremoniat. Hautapaikkoja ensin pari päivää kierreltyämme osallistuimme kultakastin hautajaisiin ja kokemus oli sanalla sanoen mykistävä – en menisi eläinuhrien takia uudestaan, mutta olen silti kiitollinen, että Torajassa päätimme käydä, sillä vaikea verrata kokemusta mihinkään toiseen.

    Jo Makassarissa ja Manadossa pyöriessä huomasi hyvin, että Sulawedellä käy toistaiseksi vielä todella vähän turreja, kun lähes jokainen vastaantulija haluaa valokuviin, johon varmaan kanssa törmäsitte 😀 Indonesia on muutenkin kiva – hurjan ystävällisiä ihmisiä ja valtava maa moninaisia eläimistöineen ja maisemineen (kierreltiin häämatkalla kuukausi eripuolilla ja nyt kun asutaan tässä naapurissa Malesiassa, viikonloppureissut oli varsinkin ekana vuonna tosi yleisiä eri kohteisiin myös Indoissa).

    • Cocoa etsimässä 16.12.2016, 09:28

      Me pörrättiin Indonesiassa aikanaan kolme kuukautta ja ihastuttiin kyllä ikihyviksi! Ja samaa mieltä siitä, että Toraja on yksi kiinnostavimpia, elämyksellisimpiä ja antoisimpia matkakohteita missä ollaan ikinä käyty, se ei varmasti unohdu ikinä. Vaikka moni asia oli vaikea sulattaa niin maailmankuvaa kokemus avarsi kyllä kummasti.

      Ja kyllä, meille tuli myös tutuksi tuo paikallisten kiinnostus länkkäreitä kohtaan. Joka paikasta huudeltiin ”hello” ja yhteiskuvia haluttiin räpsiä. Siellä sai todellakin tuta, miltä tuntuu olla erilainen.

      Ah, pääsispä taas Indonesiaan! Tai Malesiaan! Tai oikeastaan minnepäin (Kaakkois-)Aasiaa tahansa :).

Leave a Comment