≡ Menu

Viisuminhakureissulla Lombokissa

Indonesian viisumikäytännöt eivät ole ihan sieltä simppeleimmästä päästä. Tämä stoori ei ole lyhyt, mutta joillekin se voi olla hyödyllinen ja toisille taas ehkä lähinnä viihdyttävä. Meille se on vuosien päästä varmasti hauskaa luettavaa. Että kaikenlaista sitä. Miksi ihmeessä tehdä asiat helposti, kun ne voi tehdä myös mahdollisimman monimutkaisesti ja vaikeasti?

Suomalainen saa 30 päivän viisumin Indonesiaan saapuessaan rajalta (käytännössä lentokentältä), mutta pisintä mahdollista eli 60 päivän viisumia pitää anoa etukäteen maan konsulaatista. Meidän matkustustahdilla kuukausi Indonesian kokoisessa maassa ei riitä mihinkään, joten päätimme jo hyvissä ajoin hakea omat 60 päivän viisumimme Penangin Indonesian konsulaatista. Homma hoitui kuin rasvattu; yhtenä päivänä passi ja viisumianomus liitteineen (kopio passin kuvasivusta, punataustainen passikuva, todiste maasta poistumisesta eli lentolippu) konsulaattiin, seuraavana päivänä passi viisumeineen kouraan. Ei häslinkiä.

Ekat kaksi viikkoa hujahtivat Lake Toballa kuin siivillä, ja alettiin jo heti Balille saavuttuamme tuumailla, että Indonesia taitaa vaatia vieläkin enemmän aikaa kuin vaivaiset pari kuukautta. Tarvittiin 30 päivää lisää. Mutta kas, se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Yritettiin selvittää miten asia hoituisi helpoiten, vai hoituisiko ylipäätään, mutta saimme ristiriitaista tietoa. Virallinen tieto on, sikäli mikäli onnistuimme virallisen tiedon onkimaan, että 60 päivän viisumia ei voi pidentää, vaan maasta on poistuttava ja takaisin pääsee uudella viisumilla. Toisaalla meille sitten taas kerrottiin, että 30 päivän jatkoviisumin saa ihan vain immigrasissa eli immigration officessa käymällä, toiset taas olivat sitä mieltä, että jatkoviisumia varten tarvitaan sponsor letter eli joku paikallinen tuttu, joka puoltaa hakemusta. Vastaus joka tapauksessa vaihteli vastaajan mukaan, joten olimme ymmärrettävästi täynnä hämmennystä. Meillä kun ei paikallisia tuttuja ole, emmekä uskoneet tuohon yksinkertaiseen immigrasi-käyntiin, ainoaksi vaihtoehdoksi näytti jäävän Singaporeen tai Kuala Lumpuriin lentäminen ja uuden viisumin ostaminen lentokentältä maahan palatessa.

Ajatus toiseen maahan ja takaisin lentämisestä tuntui todella tyhmältä – satoja euroja ja kilotolkulla kasvihuonepäästöjä taivaan tuuliin pelkän viisumin takia. Yhdeksi vaihtoehdoksi jäikin tässä vaiheessa jättää Indonesian seikkailu kesken ja jatkaa matkaa seuraavaan kohteeseen Australiaan. Ei oltu kuitenkaan ehditty nähdä Indonesiaa vielä läheskään tarpeeksi, joten päätettiin tiedustella asiaa vielä kerran ubudilaisesta, vakavasti otettavan näköisestä matkatoimistosta. Toimisto selvitti asiaa immigrasin kanssa ja saimme vahvistuksen aiemmin saamallemme tiedolle. 30 päivän jatko on mahdollinen, mikäli hakijalla on jo aiemmin mainittu sponsor letter. Ja sattuipa niin kätevästi, että sponsor lettereitä sai ostaa kyseisestä matkatoimistosta 100 000 rupian hintaan. Ostettiin parit sponsor letterit, joissa sitten seisoikin selvällä indonesian kielellä, että hakijat eli me ollaan tehty sosiaalityötä (social work) paikallisen ystävämme Maden kotikylässä siellä ja siellä, ja siksi hakemus tulisi hyväksyä. Hommassa alkoi olla kepulikonstin maku, mitä vierastimme kovastikin (ja ajattelimme jo jättää sponsor letterit käyttämättä, vaikka niistä oli maksettu), mutta sitten päättelimme, että näin ne asiat täällä päin hoidetaan.

Tässä vaiheessa oli joku elokuun alkupäivä. Meidän alkuperäinen viisumi umpeutuisi 17.8. eli reilun kahden viikon päästä, oltiin siis hyvissä ajoin liikkeellä. Oltais haluttu jättää myös viisumianomuksemme kyseisen matkatoimiston hoidettavaksi, mutta ajankohta oli nyt jostain syystä ongelma. Viisumimme umpeutuisi 17.8., joka oli sekä lauantai että Indonesian itsenäisyyspäivä, ja immigrasi olisi tuolloin suljettu. Viisumihakemus pitäisi jättää hyvissä ajoin tuon pyhäpäivän takia, mutta ei kuitenkaan niin hyvissä ajoin kuin olimme nyt. Jos olisimme jättäneet hakemukset nyt, olisimme saaneet passimme takaisin vasta 16.8. (oltais jouduttu reissaamaan reilut kaksi viikkoa ilman passia) tai sitten vaihtoehtoisesti hakemuksen käsittely olisi kestänyt sen normaalin 3 päivää, mutta uusi 30 päivän jakso olisi lähtenyt juoksemaan jo hakemuksen jättöhetkestä, eli oltais menetetty suurin osa siitä kalliista (600 000 rp) lisäkuukaudesta. Eli jotenkin sillä lailla, että mikä tahansa muu ajankohta hakemuksen jättämiselle olisi ollut hyvä, mutta ei just se kyseinen ajankohta jolloin oltiin asiaa hoitamassa. Meille ei meinannut mitenkään mennä jakeluun tämä logiikka, eikä mennytkään, mutta ei siinä muu auttanut kuin todeta, että otetaan sponsor letterit kantoon ja hoidetaan viisumihakemus myöhemmin itse immigrasissa. Tässä vaiheessa muutettiin matkasuunnitelmaa ja päätettiin painella ensin Gileille, josta päästäisiin helposti Lombokiin Mataramin immigrasiin hoitamaan viisumiasia, ja vasta sitten uuden 30 päivän turvin Sulawesiin seikkailemaan. Alkuperäinen suunnitelma oli toisin päin.

Gili Trawanganille asetuttuamme ja kokeneempien Indonesian kävijöiden kanssa juteltuamme kävi selväksi, että immigrasi-keikka ei ehkä olisikaan ihan niin yksinkertainen kuin oltiin toivottu. Viisumia saisi todennäköisesti odotella 3–4 päivää, mikä tarkoittaisi kahta koko päivän reissua Gileiltä Lombokiin. Ajatus tuntui työläältä, joten yritettiin löytää Gili T:ltä matkatoimistoa, joka hoitaisi asian meidän puolestamme, mutta sellaista ei ollut. (Kannattaisi olla, joku käärisi sillä hyvät massit, että turistin ei tarttis liikahtaa rantatuolistaan.) Tässä vaiheessa lento Singaporeen alkoi tuntua vähemmän työläältä vaihtoehdolta.

Istuttiin yhtenä iltana Päden kanssa iltaa, kun viisumiasiat tulivat puheeksi. Päde vinkkasi paikallisesta kaveristaan Eddiesta, joka voisi lähteä meidän tueksi ja turvaksi Lombokiin viisumia hakemaan, paikallisen tyypin kanssa kun säästyisimme turhalta häslingiltä. Turhan häslingin eliminointi kuulosti paremmalta kuin hyvältä, joten sovittiin Eddien kanssa viisuminhakureissu tulevaksi maanantaiksi.

Sovittuna päivänä hypättiin aamupäivällä Trawanganilla public boatiin ja päädyttiin tovia myöhemmin Lombokille Bangsalin kylään. Siellä Eddie neuvotteli meille taksikyydin Mataramiin, jossa saavuttiin immigrasiin puolen päivän jälkeen. Eddien paikallinen immigrasi-kaveri olikin meitä jo vastassa viisumihakemusten kanssa ja meitä pyydettiin vain antamaan passit ja rahat joillekin tyypeille. Raha vaihtoi omistajaa huomaamattomasti kainalon alta, joten ihan päivänvaloa kestävistä bisneksistä ei selvästi ollut kyse. Aiemmin hankkimillemme sponsor lettereillekin löytyi käyttöä. Virkailijoiden mielestä oli parasta että Eddien kaveri olisi viisumiemme puoltaja balilaisen ystävämme Maden sijaan, joten kirjeistä revittiin viralliset tarrat tuosta vain irti ja muitta mutkitta ne liimattiin uusiin papereihin. Samoin nimmarit ja leimat lyötiin yksinkertaisesti vanhojen päälle. Hetken kuluttua paikalliset jampat toivat meille puolestamme täyttämänsä viisumihakemuskaavakkeet allekirjoitettavaksi (tai Arnan hakemusta ei oltu edes täytetty, vaan mun piti allekirjoittaa tyhjä blanketti) jonka jälkeen saimme hieman vapaa-aikaa hakemuksen käsittelyn ajaksi.

Saatiin lainaksi immigrasi-tyypin auto. Eddie kyseli jotta ajaako meistä jompi kumpi, mutta kun kieltäydyimme, Eddie hyppäsi itse rattiin. Kaveri ei ollut selvästi autoillut vähään aikaan, sen verran epämääräisesti etenimme, mutta onneksi matka Mataram Malliin oli lyhyt ja liikenne oli kohtuullisen rauhallista.

Käytiin ostoskeskuksen lähellä jossain paikallisessa ravintolassa syömässä (herkulliset nasi campurit ja juomat kolmelle 54 000 rp eli nelisen euroa), jonka jälkeen käytiin isossa kaupassa ostoksilla ja lasten pelihallissa tappamassa aikaa. Kolmen maissa immigrasi-tyyppi ilmestyi pelihalliin ja sanoi että meidän pitäisi palata immigrasiin valokuvaa varten neljältä, jolloin toimisto menisi myös kiinni. Ei siinä mitään, eiköhän homma hoituisi saman päivän aikana kun niin oli luvattu. Eddie myös lupaili, että ehdittäisiin ennen pimeän tuloa takaisin saarellekin. Oltiin takaisin immigrasissa hyvissä ajoin, puoli neljän jälkeen, ja päästiin lyhyen odottelun jälkeen valokuvattavaksi ja otettiinpa siinä samalla sormenjäljetkin. Valokuvaushuoneessa Arna näki taas eräänkin setelinipun kulkevan kädestä toiseen, joten Indonesian viranomaisten korruptoituneisuus ei jäänyt epäselväksi. Neljältä saatiin passit uusine viisumeine kouraan ja saatoimme palata saarelle aurinkotuoliin.

viisuminhaku_säästöpossu_blogi

Mataram Mallin jättimäisestä tarjoustalosta löytyi Messi-säästöpossu!

viisuminhaku_veneessä_blogi

Uusi viisumi takataskussa on helppo hymyillä.

Homma hoitui helposti kun mukana oli paikallinen tuttu. Meidän ei tarvinnut stressata yhtään mistään, sen kun ojenneltiin passia sinne ja rahaa tänne ja istuttiin odottamaan kun käskettiin. Hintaa viisumeille tuli kyllä. Kaksi viisumia maksoi 1 700 000 rp (150 e), sponsor letterit Ubudista 150 000 rp (13 e) ja matkat Gileiltä Mataramiin ja takaisin 290 000 rp (25 e) eli yhteensä n. 190 euroa. Päivän aikana kävi selväksi, että maksettiin viisumeista hieman ylimääräistä – kutsutaan sitä nyt vaikka pikakäsittelylisäksi – mutta ei varsinaisesti haluta tietää, kenen taskuun ylimääräinen raha päätyi. Toivottavasti immigrasin kassaan. Lentäminen Singaporeen tai KL:iin olisi tullut kalliimmaksi ja vienyt enemmän aikaa, joten kaikessa epäilyttävyydessään tämä oli edullisin vaihtoehto. Nyppi kyllä silti, että päivä meni tämmöiseksi hämäräbisnekseksi, oltais paljon mieluummin hoidettu homma virallista reittiä, mutta asian laita selvisi meille vasta päivän mittaan.

Jos siis, hyvä lukija, olet matkustamassa Indonesiaan pidemmäksi aikaa kuin kahdeksi kuukaudeksi ja haluat välttää harmaalle alueelle joutumista, suosittelemme suunnittelemaan reissun siten, että voit kahden kuukauden tullessa täyteen heittää visa runin naapurimaahan.

error
{ 4 comments… add one }
  • Anonyymi 28.8.2012, 17:00

    Indovisaa ei saa rajalta. Yhdelläkään maarajalla ei myönnetä viisumeita, mut vissiin kaikilta kansainvälisiltä lentokentiltä viisumin saa hankittua. Myös useimmista satamista, joihin kulkee kansainvälistä reittiliikennettä, mut tää kannattaa varmistaa, jos aikoo maahan meriteitse, ettei joudu käännytetyksi.

    Visa On Arrivalin jatkaminen on helppoa, eikä siihen tarvii sponssia, mut lähetystöistä saatavaan visaan tarvii, oli se sitte 30 tai 60 päivän mittanen.

    Sponssin on asuttava vakituisesti siinä maakunnassa, missä viisumia jatketaan (tän virkailijat tsekkaa KTP:stä) joten sponssikirjeen ostaminen jostain ja viisumin jatkaminen muualla on turhaa. Te hyödyitte noista sponssikirjeistä just sen tarran (nimeltään materai) verran ja niitä tarroja saa jokaisesta imigrasista tiskiltä hintaan 8000 rupiaa.

    Viisumin jatko ei lähde käyntiin siitä päivästä jona hakemus on jätetty, vaan saatte 30 päivää sen alkuperäisen päälle, mutta virkailijat periaatteessa voi hylätä liian aikaisin jätetyn anomuksen ja pyytää tulemaan myöhemmin takaisin. Tää kuitenki on vaan keino saada turisti maksamaan lahjuksia.

    30 päivän jatko viisumiin ei maksa 600 000 vaan 250 000.

    Mukavaa jatkoa.

    -antti

    • Cocoa etsimässä 29.8.2012, 10:04

      Kiitos Antti tarkennuksista ja lisätiedoista. Osaatko kertoa tarkemmin, mistä ja miten tuollaisen 250 000 rupian jatkoviisumin saa hommattua? Voidaan sitten päivittää tarkemmat ohjeet tänne blogiin, ehkä niistä on jollekin lukijalle hyötyä.

      Nyppii, ettei oikein mihinkään tai kehenkään voi luottaa, eikä mistään ohjeesta tai neuvosta tiedä pitääkö se paikkansa vain ei. Erillisen blogikirjoituksen paikka.

      A&A

    • Anonyymi 29.8.2012, 15:30

      250 000 rupialla viisumeita saa jatkettua imigraseissa. Sen lisäks tarttee sen materain (8000 rupiaa) ja punaisen kansion (mapa merah, hintaa muutama tonni) ja nämä molemmat saa sieltä imigrasin tiskiltä.

      Visa On Arrivalia saa jatkettua ilman sponsoria kerran, sen kun vaan täyttelee paperit.

      Konsulaateista ja lähetystöistä saatavan viisumin jatkamiseen (mahdollista 4x30pv, mutta periaatteessa sponsorin ja imigrasin pitää olla aina sama, mikä vaikeuttaa ympäriinsä matkailua, kun kerran kuussa on oltava paikassa x jatkamassa viisumia) tarvitsee sponsorin, sponsorilta kirjeen, että se ottaa vastuun teidän matkakuluistanne ja on jonkinlaisessa vastuussa jos te joudutte ongelmiin lain kanssa tai ylitätte viisumin, ettekä pysty maksamaan overstay-sakkoa (200 000 rupiaa/päivä). Sen lisäksi tarttee sponssin KTP:n (indonesialainen henkkari) ja passikopioita. En just nyt muista oliko muuta.

      Yks aussi oli junaillu hommat Balilla niin, että makso matkatoimistolle 3.-6. kuukaudesta eli neljästä jatkosta yhteensä 1,6 miljoonaa (nää hintatiedot on aina vähän niin ja näin kun porukka saattaa kusettaa noissa hinnoissa, ettei mene kovalla työllä ansaittu tosireissaajan maine, kun tajuaa maksaneensa ylihintaa) ja sen piti olla läsnä vaan ekalla kerralla kun viisumia jatkettiin, jonka jälkeen se jätti passinsa sinne matkatoimistoon ja kierteli sitte Nusa Tengaraa ja Sulawesiä. Ite oon sen verran skeptinen, etten kyllä pokkais jättää passia moneks kuukaudeks johonki lojumaan.

      Teidän tapauksessa siis tuo sponssikirje Balilta oli hukkaan heitettyä rahaa, koska hyödyitte siitä vaan ton materain verran (alle taalan/nuppi) ja sitten toi 850 000/viisumi sisältää lahjuksia 600 000, jonka sitten tää Eddie ja imigrasin duunarit jakoivat keskenään.

      Antti

    • Cocoa etsimässä 15.9.2012, 08:46

      Hienoa, kiitos Antti, näistä tiedoista on varmasti hyötyä samassa tilanteessa painiskeleville, faktaa kun ei tunnu mistään virallisesta lähteestä löytyvän. Mahtaa vaatia hieman pidempää oleskelua maassa tällaisten oikeiden toimintatapojen hahmottaminen.

      Me ei kuitenkaan katsota, että tuo 600 000 olisi kokonaan mennyt lahjonnan piikkiin. Eddie sai palkkion siitä, että paimensi meitä koko päivän ja hoiti kuljetukset ja muut, toinen tyyppi sponsorina toimimisesta. Leimasinta käyttäneelle virkamiehelle on varmasti mennyt joku lahjussiivu siitä hyvästä, että käsitteli meidän hakemukset nopeasti. Ja meitä ei hävetä myöntää, että ollaan tietämättömyyttämme maksettu liikaa, ei sitä kaikkea voi aina tietää :).

Leave a Comment