≡ Menu

Matkustamisessa parasta on…

 

Ollaan jo saavuttu Saigoniin, mutta palataanpa vielä hetkeksi parin päivän takaisiin tunnelmiin.
Tiedättehän sanonnan “tärkeintä ei ole määränpää vaan matka”?
Koh Lantalta Bangkokiin on noin 1000 kilometrin matka, jonka taittamiseen kului noin 17 tuntia viidellä eri ajoneuvolla.
Ensin minivan nouti meidän hotellista. Minivanissa oli 10 istumapaikkaa, jotka täyttyivät matkustajista, matkatavaroille olikin sitten vain ihan pieni erillinen tavaratila, joka ei tietenkään riittänyt kaikkien matkalaukuille, rinkoille, nyssyköille ja pussukoille. Lopuilla kimpsuilla ja kampsuilla tiivistettiin joka ikinen aukko ja kolo, ja lopulta olimmekin ilmatiivis paketti valmiina matkaan. Minivanilla ajettiin Krabi Towniin (noin 70 km), jossa purkaannuimme erääseen matkatoimistoon odottamaan jatkokuljetusta. Meillä oli tunnin verran aikaa, joten käytiin lähistöllä syömässä ja ostamassa eväitä pitkälle bussimatkalle.
Tunti ennen ison bussin lähtöaikaa pieni lava-auto tuli hakemaan meidät ja muutaman muun reissaajan matkatoimistosta. Kaikki matkustajat matkatavaroineen eivät mahtuneet lavalle, vaan osa repuista heitettiin auton katolle ja yksi matkaaja joutui seisomaan auton laidalla ja pitelemään katosta kiinni. Lava-auto vei meidät noin viiden minuutin ajomatkan päähän Krabin bussiasemalle. Lava-auto ei mitenkään voinut tehdä kahta keikkaa jotta kaikki olisivat mahtuneet istumaan, vaan kuski huusi naama punaisena että ”one more, one more”. Kysymykseen ”Where?”, vastaus oli ”One more!”
Bussiasemalla seisoi tyhjäkäynnillä parhaat päivänsä jo vuosia sitten nähnyt linjuriauto. No, ei tämä meitä varsinaisesti haitannut, vähän ehkä hämäsi että meille oli myyty liput VIP-bussiin… Matkalaisten yhteenkuuluvuutta alleviivattiin lätkäisemällä kaikkien rintapieleen numeroilla varustetut tarrat. Osalla matkustajista oli kylläkin joko samanlaiset punaiset numerotarrat kuin meilläkin, osalla valkoiset tai keltaiset. Pienen odottelun jälkeen meidät kaikki, tarran väristä huolimatta, pakattiin samaan bussivanhukseen.
Noin parin tunnin köröttelyn jälkeen saavuttiin Surat Thaniin, jossa meidät ohjattiin nopeasti sisään matkatoimistoon/kahvilaan/taukopaikkaan. ”Quickly inside, Quickly inside!”, meille huudettiin ja huidottiin. Kipitettiin sisälle tukka putkella niin nopeasti kuin jaloistamme pääsimme, Arna asettui välittömästi vessajonoon ja Arto jäi ulos vahtimaan rinkkoja ja tilanteen kehittymistä. Arna huomasi vessajonosta, että vähän kauempana matkustajilta kerättiin pois punaisia numerotarroja ja tilalle jaettiin pieniä valkoisia BKK-tarroja. Pian Arnallekin jo huidottiin vessajonoon, että ”quickly, quicly”, tarra pitää mennä vaihtamaan. Ei siinä auttanut muu kuin poistua jonosta vaihtamaan tarra punaisesta valkoiseen. Nyt oli varmasti kiire. Arna juoksi vielä uudestaan vessajonosta huitomaan Artolle ja tarranaiselle, että Artonkin pitää saada uusi tarra, mutta siinä vaiheessa joku toinen tyyppi sanoi, että ei tässä nyt niin kiire ole, puolen tunnin paussi. Hittolainen. Meillä ei ollutkaan siis kiire mihinkään, ehdittiin ihan hyvin syödä ja ostaa eväitä ja vaikka mitä. Vähän häsläämiseltähän tuo kaikki välillä tuntui, mutta ei siinä hermostumaan missään vaiheessa onneksi päässyt, ja mitä hyötyä siitä olisi ollutkaan. Lähinnä nauraen ja päätä pyöritellen yritettiin näitä kaikkia ohjeita kuunnella ja noudattaa.
Puolen tunnin päästä meitä alettiin ohjata minivaniin. Oltiin kuultu edellisessä bussissa, että meidät siirretään Surat Thanissa vihdoin isoon VIP-bussiin, joten minivan ei vaikuttanut hyvältä käänteeltä. Äkkiä meille kuitenkin selvisi, että meidät ainoastaan siirretään minivanilla paikkaan, josta iso bussi lähtee. Taas minivan tupaten täyteen väkeä, matkalaukkuja ja rinkkoja, ja viiden minuutin matka johonkin muualle, jossa päästäisiin vihdoin kauan odotettuun isoon VIP-bussiin. Minivanista purkauduttamme henkilökunta alkoi taas jaella jotain punaisia tarroja, meille ei niitä kuitenkaan annettu, mutta eräille toisille matkaajille, joilla oli valmiina samanlaiset valkoiset BKK-tarrat kuin meillä, saivat uudet tarrat. Me heti tietysti pyytämään punaisia tarroja, mutta eipä saatu. ”No problem”, kuului vastaus. Myöhemmin meille selvisi, että porukka jaettiin vielä kahteen bussiin, punatarraiset toiseen ja tarrattomat toiseen. Vihdoin, illan jo pimennyttyä, pääsimme matkaan kohti Bangkokia. Bussi oli onneksi vessalla varustettu, ilmastoitu ja kaikilla paikoilla oli ihan reilusti jalkatilaa, mitä nyt isolta screeniltä ja myös pikkutelkkarista täysillä raikaava John Fogertyn keikkataltiointi vähän häiritsi.
”Wake up wake up! Bangkok Bangkok! Quick quick quick!”
Olimme perillä.
error
{ 0 comments… add one }

Leave a Comment